Ihmeellinen elämä

Pieni touhukas puolivuotias. Niin rakas. Kaikkeni. Pyyhältää eteenpäin hurjaa vauhtia, kiinnostuu ihan kaikesta, polskii lavuaarissa peppupesua tehtäessä ja on kovin iloinen tapaus. Ei juurikaan itke, kuin herätessään kesken unien.

Puoli vuotta sitten nousimme ylös huonosti nukutun yön jälkeen saapuaksemme seitsemäksi sairaalaan. Jännitti aivan kamalasti. Pian päättyisi monen vuoden odotus.

Pääsin heti leikkausvalmisteluun ja ei aikaakaan, kun makasin leikkaussalissa puutuneena ja minulle kerrottiin vauvan melskaavan mahassa ja nyt aloitetaan. Sitten se kuului, se maailman ihanin itku. Hoitaja nosti vauvan kasvojeni eteen ja sanoi, että voin suukottaa. Sain suukottaa omaa lastani. Hän on ihan oikea! Siinä me sitten itkettiin kaikki kolme. Minä jäin ommeltavaksi ja vauva lähti isänsä kanssa punnittavaksi ja tutkittavaksi.

Tuon jälkeen on koettu rutkasti ihmeellisiä asioita. Imetysvaikeudet, allergiset ihottumat, huoli vauvan terveydestä, äidin toipuminen sectiosta, ensimmäinen kääntyminen, ensimmäinen oikea hymy, hekotus, rokotukset, kiinteiden aloitus, liikkeelle lähtö ja ennenkaikkea ihmeellinen rakkaus pieneen ihmiseen.

Meidän elämämme on muuttunut totaalisesti. Emme niinkään ole niitä ihmisiä, jotka ajattelevat, että vauva kulkee mukana ja elämän ei tarvitse muuttua. Kyllä se meillä vaan on muuttunut. Minä en haluaisi enää töihinkään palata. Voisin vain jäädä kotiin tuon pienen ihmeen kanssa. Nautin jokaisesta hetkestä ja väsyneenäkin hampaaton leveä hymy saa kaiken tuntumaan kevyeltä.

Olen rakastunut. Ja ikuisesti kiitollinen meidän lapsettomuutta hoitaneille tahoille. Me saimme ihanan, terveen ja vilkkaan poikavauvan. En oikein saa puettua sanoiksi kaikkea, mitä ajattelen, mutta tässä nyt pieni raapustus pitkän tauon jälkeen.

Sain juuri pienen mönkijän nukahtamaan sänkyynsä ja menen itse lämpimään suihkuun. Päivän oma hetki. Yöllä varmaankin otan hänet taas viereeni, koska tulee ikävä. Se tulee aina niin nopeasti.

Ei sitä meinaa uskoa

Joka päivä, monta kertaa katson pientä poikaani ja ihmettelen, että oikeastiko hänet meille suotiin? Meistäkö tuo pieni ihme saatiin aikaan? Ei sitä oikein vieläkään meinaa uskoa, että olen ollut raskaana ja vauvakin täällä jo kolme kuukautta.

Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta en tiedä, mistä aloittaisin. Ehkä palaan myöhemmin kertomaan asioista yksityiskohtaisemmin. Nyt haluan vain kirjoittaa, että meillä on kaikki hyvin. Olemme onnellisia. Meille kävi hyvin, paremmin, kuin uskalsin koskaan toivoa.

Vihdoin voin soittaa kotona Mörri-Möykyn ja tanssia oma vauva sylissäni! Mörri-Möykky on täällä <3

Korpikuusen kannon alla on Mörri-möykyn kolo.

Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo.

Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo.

Tiu tau tiu tau tili tali tittan sirkat soittaa salolla.

:,: pikkuiset peikot ne piilossa pysyy kirkkaalla päivän valolla. :,:

Syksyn tullen sieniä kasvaa karhunkankahalla.

:,: Mörri-Möykky se sateessa istuu kärpässienen alla. :,:

Tiu tau tiu tau.....

Ottaisin minä Mörri-Möykyn jos vain kiinni saisin

:,: pieneen koriin pistäisin ja kotiin kuljettaisin :,:

Tiu tau tiu tau.....

Vaan eipä taida meidän äiti peikkolasta ottaa,

:,: eipä se edes usko että Mörri-Möykky on totta. :,:

Tiu tau tiu tau.....

<3

Poikanen <3

Meillä on nyt kotona pieni poikanen <3 Hän näki päivänvalon suunnitellun section päätteeksi 10.12.2015. Kirkkain, kaunein ja syvälle sydämeen sinkoutunut itku sai vanhemmatkin itkemään. Vihdoinkin hän on täällä!

Pieni poika painoi 3985g, pituutta 51cm ja päänympärys oli 37cm. Olen ollut hirmu tyytyväinen siihen, että valitsin synnytystavaksi section.

En ole vielä ehtinyt vastata edellisen postauksen kaikkiin kommentteihin, sillä täällä ollaan rakkaudesta ja vähistä unista ihan pää pyörällä.

Äitiyslomalla

Tuli vihdoinkin sellainen tunne, että haluan kirjoittaa kuulumisia. Tätä tunnetta on odoteltu, odoteltu ja odoteltu. Tiedän kuinka kurjaa on, kun jokin blogi vaan yhtäkkiä lakkaa päivittymästä, vaikka matka on vielä kesken. Sitä haluaisi tietysti seurata tapahtumia ihan siihen asti, mikä blogin päämääräkin on. Se vauva.

Jäin viikko sitten äitiyslomalle. Se oli hyvin hämmentävää, sillä olen ollut samassa työpaikassa viimeiset 9 vuotta. Hämmentävää myös siksi, että sain aivan valtavasti huomiota työkavereiltani äitiyslomalle jäämisen vuoksi. Ottaen vielä huomioon sen tosiasian, etten pidä huomiosta :) Sain työpaikaltani vauvallemme kokoontaitettavan kylpyammeen, kylvetystuen, lämpöpussin vaunuihin, vaunuverhon ja muutamia pikkuisia vaatteita. Pääsin kaksi kertaa myös työkavereiden yllättämänä syömään. Kaksi kertaa! Meillä on kyllä töissä tiedetty minun endometrioosista ja lapsettomuushoidoista, mutta silti <3 Viimeisen työpäivän jälkeen minua odotti kotona kukkakimppu, suklaata ja lempiruokaani. Voi niisk! :') <3

Tässä viikon oltuani äitiyslomalla olen keskittynyt lähinnä kodin siivoiluun, sillä en pysty tällä hetkellä suunnittelemaan asioita kovin pitkälle. Meidän vauva on asettunut perätilaan ja on itseasiassa siinä asennossa ollut varmaan ihan alusta asti. Potkut ovat aina tuntuneet johonkin alas ja nykyään pää tuntuu poikkeuksetta palleani alapuolella. Tällä viikolla meillä on tämän perätilan vuoksi aika äitiyspolille. Mikäli tämä odotus tulee päättymään sektioon, tehdään se 3.12 tai 10.12 :o Toinen vaihtoehto on, että vauvaa yritetään kääntää vatsan päältä, mutta kuinkahan sellainen mahtaa edes onnistua?

Olimme 32+ viikolla ylimääräisessä ultrassa yksityisellä, sillä halusin jonkinlaista painoarvioa raskausdiabetekseni vuoksi. Silloin tuo perätila huomattiin ja vauvan hieman iso kokokin. Viime viikolla sitten sattumalta kovan ylävatsakivun saattelemana jouduin synnärille kipupiikkiä hakemaan ja tuolloin taas näytti siltä, että vauva on ihan pieni. Että olisi kuukauden aikana kasvanut vain 200 grammaa. Toinen painoarvio siis lienee heittävän aika pahasti? Toivottavasti. Mielestäni mahani on ainakin kasvanut, niin en haluaisi nyt alkaa huolehtia siitä, että vauva ei saisi riittävästi ravintoa. Napavaltimon virtausvastus oli ultrassa 0,39. Tuo arvo ei kyllä itselle kerro mitään, mutta ihan normaali se kai oli. Yhdeksi yöksi jäin synnärille seurantaan, kun verenpaineeni oli koholla ja proteiiniakin pissassa. Ylävatsakipu helpotti seuraavaan aamuun mennessä, verenpaineet tasaantuivat ja pissakin oli sitten jo puhdas. Syytä ylävatsakivulle ei oikein löytynyt ja verenpaineen arveltiin olleen koholla kivun vuoksi.

Täällä nyt siis vaan siivoillaan ahkerasti, lepäillään ja odotellaan perätilakontrolliaikaa. Hankinnoista meillä on tekemättä ne suurimmat eli vaunut. Paljon ollaan osteltu käytettynä ja saatu ystäviltä sekä sukulaisilta. Tämän kauan odotetun vatsakumpuni kävimme ikuistamassa hiekkarannalla ja tänään tilasin kuvat. Otimme kuvat ihan omin voimin, emme kuvaamossa. Mielestäni niistä tuli tosi kivoja.

Kuulisin muuten mielelläni kokemuksia vauvan perätilan suhteen? Synnytys, sektio, onnistunut ulkokäännös jne.? Jos jollakin lukijalla on kokemusta?

Kiitollinen

Olen monta kertaa yrittänyt kirjoitella kuulumisia, mutta harvaksi tämän blogin postaustahti on kuitenkin lipsahtanut. Luulisi, että hyvistä asioista olisi helppo kirjoittaa, mutta silti en ole paria lausetta enempää saanut yrittäessäni aikaiseksi. Yritän taas. Ja kyllähän hyvistä asioista onkin helppo kirjoittaa, mutta pääni sisällä jarruna toimii edelleen epäusko siitä, että voiko kaikki oikeasti mennä hyvin? Onko tämä oikeasti minun lapsettomuusblogini, johon voisin vihdoinkin kirjoittaa hyviä ja onnellisia asioita?

Nyt on raskausviikko 25, tarkalleen 24+4. Mahani on kasvanut, mutta se ei ole aiheuttanut vielä mitään vaivoja. Ei ole liitoskipuja eikä maha ole tiellä. Se on vain eteenpäin pullahtanut pallo, jonka sisällä tuntuu pieniä potkuja. Välillä saan maha-asustelijaan yhteyden, kun painan kädelläni mahan sivusta ja hän potkaisee takaisin. Näitä sitten toistamme niin monta kertaa, kunnes toinen meistä väsyy. Yleensä se on asustelija mahassa.

Mutkitta tämä kuuleman mukaan oireeton keskiraskauskaan ei ole mennyt. Olin juuri jättänyt väsymyksen ja pahoinvoinnin taakseni, kun kaaduin heinäkuun lopussa lomamatkalla. Loukkasin jalkani, jota ei kuitenkaan sairaalassa kuvattu raskausviikkojen vuoksi. Viikon päästä tuosta oli pakko palata röntegiin ja murtunuthan se jalka sitten oli. Nyt olen kohta 6 viikkoa kulkenut kepeillä ja tällä viikolla uusintaröntgenissä nähtiin, ettei murtuma ole vieläkään luutunut. Ei tässä auta, kuin pitää pää kasassa ja pistellä verenohennuspiikkejä piukeaan mahaan, ettei raskauden ja murtuman yhteisvaikutuksesta muodostu veritulppaa. Ja kyllä, ehdin lomamatkalla itkeä paniikki-itkut myös sen vuoksi, että kaaduin mahani kanssa enkä tuntenut sen jälkeen liikkeitä. Olin itse varmaan niin järkyttynyt, että maha-asustelija oli sen vuoksi hetken hiljaa hämillään.

Muutenkin tämä raskaus on ollut yhtä vuoristorataa. Alun verenvuodot ja kivut, keskenmenodiagnoosi, hyvät uutiset ja verenvuodot ja lopulta kaksi normaalia ultraäänitutkimusta, joista toisen jälkeen olen osannut rentoutua. Rentoutua niin paljon, että olen onnellisena ja tohkeissani ostellut tulevaa varten kehdon, hoitopöydän, sitterin ja pieniä vaatteita. Tänään sain äitiyspakkauksenkin.

Pari viikkoa sitten pakkasin hedelmöityshoidoissa käytetyt neulat ja lääkkeet ja vein ne apteekkiin. Se tuntui jotenkin pelottavalta, en ollut sitä aiemmin uskaltanut tehdä.

Nyt eletään vuoristoradassa sellaista vaihetta, että alan ymmärtää, mitä on tapahtunut. Se pieni hetki, kun klinikalla alkio siirrettiin kohtuuni, oli tyrmäysvoitto endometrioosia vastaan. Tai mikä ikinäkään raskauden alkamisen sitten on estänyt. Kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Nyt endometrioosin kasvu saatiin pysäytettyä ja tulevaisuuden suunta muutettua. Olen tästä tapahtumusta jaksanut olla päivittäin kiitollinen. Asiat voisivat olla toisinkin.

Rakenneultra rv 20+5

Huhhuijakkaa, miten paljon jännitimmekään tuota viime perjantaista aamupäivää. Aivan kauhusta kankeana kävelimme keskussairaalan käytäviä kohti sitä siipeä, jossa NT-ultrakin tehtiin. Itse en enää edes jännitykseltäni muistanut sukupuolenkin mahdollisesti selviävän ultran aikana. Vahva epäilys meillä sukupuolesta kyllä valmiiksi olikin silti jo.

Ultrassa kaikki oli hyvin! Mitat vastasivat viikkoja, aivot, sydän, munuaisaltaat ja kaikki muukin näytti aivan normaalilta. Ei sitä meinannut millään uskoa, mutta totta se on! Vatsassani on pieni ihminen, jolla on kaikki ruumiinosat ja elimet oikeilla paikoillaan. Yhtä vilkas ja nopealiikkeinen sikiö siellä nähtiin, kuin NT-ultrassakin. Sukupuolesta ei ollut mitään epäselvyyttä. Voitte varmaan jo arvata, kumpaa tänne odotetaan joulukuussa saapuvaksi? Ihan oikeasti meille muuttaa joulukuussa pieni vauva. Edelleen se tuntuu niin kauhean kaukaiselta asialta. Olen päättänyt alkaa tekemään hieman töitä sen eteen, että päästäisin näitä maahan painettuja tunteita jo valloilleen!

Odotus jatkuu ja nyt olen pitkäaikaisella työpaikallanikin kertonut asiasta. Olen niin otettu siitä, mitä iloisia siellä oltiin meidän puolesta.

Edelleen raskaana

Se tuntuu uskomattomalta. Viimeisimmästä hoidosta alkanut raskaus on edelleen voimissaan. Sitä ei meinaa millään uskoa, että niin se vaan jatkuu itsellään, omalla painollaan, eikä se kuihdu mihinkään. Ei, vaikka mitään hormoneja ei enää käytetä tai käydä lapsettomuuspolin vastaanotolla. Nyt oma kehoni hoitaa tätä asiaa eteenpäin, kuten sen kuuluukin. Kerrankin se osaa toimia oikein!

Nyt on laskennallisesti rv 20+1. Tällä viikolla menemme rakenneultraan. Epäusko on vahvasti vielä läsnä, koska tänäänkin aamulla ennen töihin lähtöä ihmettelin, että missä se vatsa oikein on? Se, mitä niin kärsimättömästi odotan ilmaantuvaksi. Vai enkö vain itse huomaa sitä?

Liikkeitä olen tuntenut tosi aikaisilta viikoilta asti. Harmittaa, etten ole merkinnyt ylös sitä ensimmäistä kertaa, jolloin havahduin siihen, että tunsin jotain, jota en ennen ole tuntenut. Saattoi olla jopa rv 10, kun makasin sängyllä vastallani. Kohdussa tuntui pieni hipaisu, kuin höyhen olisi sivellyt kohdun sisäpintaa. Siitä ne alkoivat satunnaisesti, ne pienet hipaisut. En vain ymmärtänyt niitä pitkään aikaan liikkeiksi. Nyt asukki vatsassa potkii niin, ettei siitä voi enää erehtyä. Välillä se potkii napani korkeudelle, välillä ihan alavatsalle tai kohdunsuulle. Nähtävästi siis tekee välillä voltin, koska potkuja tuntuu noinkin eri kohdissa.

Tuleva rakenneultra jännittää ja jopa kauhistuttaa. Entä jos se asukki ei olekaan kasvanut? Entä jos jotain vikaa löydetään? Entä jos raskaus sitten vaan alkaa kuihtua pois? Nämä kauhukuvat yhdistettynä siihen, että potkujen myötä olen alkanut kiintyä ja rakastua, on pelottava yhdistelmä.