Kiitollinen

Olen monta kertaa yrittänyt kirjoitella kuulumisia, mutta harvaksi tämän blogin postaustahti on kuitenkin lipsahtanut. Luulisi, että hyvistä asioista olisi helppo kirjoittaa, mutta silti en ole paria lausetta enempää saanut yrittäessäni aikaiseksi. Yritän taas. Ja kyllähän hyvistä asioista onkin helppo kirjoittaa, mutta pääni sisällä jarruna toimii edelleen epäusko siitä, että voiko kaikki oikeasti mennä hyvin? Onko tämä oikeasti minun lapsettomuusblogini, johon voisin vihdoinkin kirjoittaa hyviä ja onnellisia asioita?

Nyt on raskausviikko 25, tarkalleen 24+4. Mahani on kasvanut, mutta se ei ole aiheuttanut vielä mitään vaivoja. Ei ole liitoskipuja eikä maha ole tiellä. Se on vain eteenpäin pullahtanut pallo, jonka sisällä tuntuu pieniä potkuja. Välillä saan maha-asustelijaan yhteyden, kun painan kädelläni mahan sivusta ja hän potkaisee takaisin. Näitä sitten toistamme niin monta kertaa, kunnes toinen meistä väsyy. Yleensä se on asustelija mahassa.

Mutkitta tämä kuuleman mukaan oireeton keskiraskauskaan ei ole mennyt. Olin juuri jättänyt väsymyksen ja pahoinvoinnin taakseni, kun kaaduin heinäkuun lopussa lomamatkalla. Loukkasin jalkani, jota ei kuitenkaan sairaalassa kuvattu raskausviikkojen vuoksi. Viikon päästä tuosta oli pakko palata röntegiin ja murtunuthan se jalka sitten oli. Nyt olen kohta 6 viikkoa kulkenut kepeillä ja tällä viikolla uusintaröntgenissä nähtiin, ettei murtuma ole vieläkään luutunut. Ei tässä auta, kuin pitää pää kasassa ja pistellä verenohennuspiikkejä piukeaan mahaan, ettei raskauden ja murtuman yhteisvaikutuksesta muodostu veritulppaa. Ja kyllä, ehdin lomamatkalla itkeä paniikki-itkut myös sen vuoksi, että kaaduin mahani kanssa enkä tuntenut sen jälkeen liikkeitä. Olin itse varmaan niin järkyttynyt, että maha-asustelija oli sen vuoksi hetken hiljaa hämillään.

Muutenkin tämä raskaus on ollut yhtä vuoristorataa. Alun verenvuodot ja kivut, keskenmenodiagnoosi, hyvät uutiset ja verenvuodot ja lopulta kaksi normaalia ultraäänitutkimusta, joista toisen jälkeen olen osannut rentoutua. Rentoutua niin paljon, että olen onnellisena ja tohkeissani ostellut tulevaa varten kehdon, hoitopöydän, sitterin ja pieniä vaatteita. Tänään sain äitiyspakkauksenkin.

Pari viikkoa sitten pakkasin hedelmöityshoidoissa käytetyt neulat ja lääkkeet ja vein ne apteekkiin. Se tuntui jotenkin pelottavalta, en ollut sitä aiemmin uskaltanut tehdä.

Nyt eletään vuoristoradassa sellaista vaihetta, että alan ymmärtää, mitä on tapahtunut. Se pieni hetki, kun klinikalla alkio siirrettiin kohtuuni, oli tyrmäysvoitto endometrioosia vastaan. Tai mikä ikinäkään raskauden alkamisen sitten on estänyt. Kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Nyt endometrioosin kasvu saatiin pysäytettyä ja tulevaisuuden suunta muutettua. Olen tästä tapahtumusta jaksanut olla päivittäin kiitollinen. Asiat voisivat olla toisinkin.