Puoli vuotta sitten nousimme ylös huonosti nukutun yön jälkeen saapuaksemme seitsemäksi sairaalaan. Jännitti aivan kamalasti. Pian päättyisi monen vuoden odotus.
Pääsin heti leikkausvalmisteluun ja ei aikaakaan, kun makasin leikkaussalissa puutuneena ja minulle kerrottiin vauvan melskaavan mahassa ja nyt aloitetaan. Sitten se kuului, se maailman ihanin itku. Hoitaja nosti vauvan kasvojeni eteen ja sanoi, että voin suukottaa. Sain suukottaa omaa lastani. Hän on ihan oikea! Siinä me sitten itkettiin kaikki kolme. Minä jäin ommeltavaksi ja vauva lähti isänsä kanssa punnittavaksi ja tutkittavaksi.
Tuon jälkeen on koettu rutkasti ihmeellisiä asioita. Imetysvaikeudet, allergiset ihottumat, huoli vauvan terveydestä, äidin toipuminen sectiosta, ensimmäinen kääntyminen, ensimmäinen oikea hymy, hekotus, rokotukset, kiinteiden aloitus, liikkeelle lähtö ja ennenkaikkea ihmeellinen rakkaus pieneen ihmiseen.
Meidän elämämme on muuttunut totaalisesti. Emme niinkään ole niitä ihmisiä, jotka ajattelevat, että vauva kulkee mukana ja elämän ei tarvitse muuttua. Kyllä se meillä vaan on muuttunut. Minä en haluaisi enää töihinkään palata. Voisin vain jäädä kotiin tuon pienen ihmeen kanssa. Nautin jokaisesta hetkestä ja väsyneenäkin hampaaton leveä hymy saa kaiken tuntumaan kevyeltä.
Olen rakastunut. Ja ikuisesti kiitollinen meidän lapsettomuutta hoitaneille tahoille. Me saimme ihanan, terveen ja vilkkaan poikavauvan. En oikein saa puettua sanoiksi kaikkea, mitä ajattelen, mutta tässä nyt pieni raapustus pitkän tauon jälkeen.
Sain juuri pienen mönkijän nukahtamaan sänkyynsä ja menen itse lämpimään suihkuun. Päivän oma hetki. Yöllä varmaankin otan hänet taas viereeni, koska tulee ikävä. Se tulee aina niin nopeasti.
