Kuulumisia kp 10

On ollut hiljaista. Ei ole ollut mitään ihmeellistä asiaa. Ensimmäinen Clomi kierto ei siis tuottanut tulosta, en tippunut korkealta, enkä kovaa. Toinen Clomi kierto on parhaillaan kp 10 kohdalla. Clomit on siis tämänkin kierron osalta jo syöty ja hiki on läsnä :) Niin yöllä, kuin päivälläkin. Eiköhän tuo sivuvaikutus katoa taas ovulaation jälkeen, kuten viime kierrossakin.

Olen ollut pari viikkoa kesälomalla ja suurimmaksi osaksi flunssan kourissa. Nyt olen tervehtynyt ja loma voi oikeasti alkaa :) Jotain hyvääkin tässä lomalla sairastelussa on ollut, on tullut levättyä, ajateltua ja kerättyä voimia syksyyn. Olen sisäistänyt sen asian, että meille ei käynyt, kuten useimmille. Me emme saaneet raskautta alulle sen tavallisen ajan kuluessa. Me emme kuulu siihen onnekkaaseen tilastoenemmistöön. Se on vaatinut sulattelua.

Loman aikana olen ehtinyt pysähtymään. Olen ymmärtänyt olevani hämmentynyt, ihmeissäni, harmistunut ja peloissani. Hämmentynyt siitä, miten tässä näin kävi? Ihmeissäni siitä, mitä tässä oikein pitäisi tehdä? Harmistunut siitä, miksi mitään vikaa ei löydetä ja miksi minun pitää vuotaa jatkuvasti kuukaudesta toiseen lääkäreiden kohautellessa hartioitaan? Peloissani siitä, mihin tämä kaikki päättyy? Erityisen peloissani näistä vuodoista ja varovaisen peloissani siitä, voinko koskaan tulla raskaaksi.

Vielä puoli vuotta sitten jaksoin iloita, kun lääkkeet auttoivat tiputteluun edes vähän. Tänään olen vain vihainen. Vihainen siitä, että jouduin tähän tilanteeseen. E-pillereiden lopettaminen tarkoittikin vain lisää hormoneja. Ja silti jokainen pilleri, jonka suuhuni laitan on samalla pieni toivonkipinä. Jokaiseen pilleriin sisältyy vastavuoroisesti suuri määrä epäluuloa, sillä emmehän tiedä, mistä vuotoni johtuvat. Olen vihainen siitä, että kaikki on vain arvailua ja kokeilua.

Nämä asiat olisi hyvä unohtaa hetkeksi, olla laskettamatta kiertopäiviä ja jättää lääkkeet pois edes yhden kierron ajaksi. Mutta minulla ei ole sellaista vaihtoehtoa. Ilman lääkkeitä vuodot täyttävät 3 viikkoa kuukaudesta. Eihän siinä voi unohtaa. Lääkkeiden kanssa taas pitää jatkuvasti olla tietoinen kiertopäivistä, silloin on mahdotonta unohtaa. Tällä hetkellä en pääse tästä tilanteesta yli, enkä ympäri.

Tuntuu, kuin elämään olisi yhtäkkiä tullut sellainen suuri musta pilvi, joka seuraa, menin minne vaan, juoksin kuinka kovaa tahansa. Se on päälläni silloinkin, kun olen onnellisimmillani, se tiputtaa vettä päälleni silloin, kun pysähdyn haaveilemaan. Se ei tee elämästä synkkää, mutta se on siellä. Muistuttamassa. Ja vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni, että ei tässä mitään hätää silti ole, niin kyllä se hätä on. Se herättää välillä öisin, välillä pysäyttää kesken arjen askareiden. Se on kuin painajainen, hetken tuntuva kuristava tunne, äänetön huuto, joka ei kuitenkaan ole unta, vaan täyttä totta. Se on koko ajan.

Kumpa joku voisi luvata, että vielä joskus.

Mutta kukaan ei voi.

Tulisit jo meille,

et tiedä kuinka odotetaan. 

Tuulien teille,

toiveeni kuiskata saan. 

Sanattomin sanoin, 

me sua kaivataan. 

Ovemme on avoin, 

kai joskus tavataan?

Tyhjä on syli, 

mutta toiveita täynnä.

Emme pääse sun yli, 

me sua jo rakastetaan.

(Kuva Googlen kuvahausta).